Suomalainen herätys I Mistä näitä herätyksiä kumpuaa?

Pastori ja teologian tohtori Teemu Kakkuri kirjoitti kirjan Suomalainen herätys.Herätys­kristil­lisyyden historia nälkä­vuosista Nokia-missioon. (Kirjapaja, 2014.) Koska aihe on niin kiehtova ja ajan­kohtainen, niin käsittelen sitä myös blogissani. Tarkoitus on kirjoittaa aiheesta kolme postausta: 1) Mistä herätykset syntyvät? 2) Onko Suomi herätyskristillinen? tai pikemminkin, onko suomalaisilla herätys­kristillinen näkemys kristinuskosta? 3) Näkökulmia viidesläiseen herätys­liikkeeseen.

Täytyy kehua, että Kakkurin teos on yleisesityksenä erittäin hyvä. En ole alan spesialisti millään tavalla, joten koin, että tämä kirja oli juuri minulle erittäin avartava lukukokemus. Lisäksi teos on helppo­lukuinen. Siinä kuvataan suomalaisen herätys­kristilli­syyden tarinan aina 1600-luvulta tähän päivään. Lähinnä jäin kaipaamaan selkeämpiä ja rohkeampia analyyseja ja myös tulevaisuuden skenaarioita. Kirja on vähän liian kuvaileva – liikkeiden historia kerrotaan oppikirja­maisesti. Kakkuri olisi mielestäni saanut vielä rohkeammin arvioida herätys­kristillisyyden vaikutuksia. Se on tietysti vaarallista, koska silloin astuu aivan varmasti monille varpaille. Yleensähän herätykset nähdään pyhänä historiana, Jumalan lahjoina, joten niitä ei kannata paljoa kritisoida. Tämän Kakkuri kirjoittaa auki:

Herätysliikkeiden vaiheita kuvatessa onkin ollut tapana kirjoittaa subjektiksi Jumala. Tyypillinen ajattelu­tapa on ollut, että Jumala on siu­nannut maatamme herätyksillä. Ne eivät ole olleet vain ihmisten yhtei­söllistä toimintaa vaan Jumalan työtä Suomen kansan keskellä. Tämä historian­tulkinta on sopinut hyvin yhteen fennomaanisen ajattelun kanssa. Jumalalla on ollut Suomen kansalle erityis­tehtävä, jonka toteuttamista hän on edistänyt luomalla maahan useita herätys­liikkeitä. (230.)

Itsekin olen kuullut samanlaisen näkemyksen. Suomi nähdään erityisen siunattuna kansana, ja todisteena esitetään juuri nuo viisi suurta herätystä. Niitä voidaan verrata vaikka Apostolien teoissa kuvattuihin Pyhän Hengen vuodatuksiin (Ap. t. 2; 4; 10).

Mistä herätykset syntyvät? Herätysten taustalla on usein kansallisia murros­kausia ja katastrofeja. Niin kuin herätys­laulussa veisataan: ”Olin täynnä suurta ahdistusta. Vapahtajaa hiljaa rukoilin. Hän sanoi, älä pelkää rangaistusta. Ristillä jo sinut armahdin. Kun sydän auki on, sinne Jeesus tekee asunnon..” Eli ahdistuksen aikana sydän on auki. Suomalaisia herätyksiä edelsivät tosiaan rankat ajat. Talvella 1696–1697 noin 1/3 suomalaisista kuoli nälänhätään. Puhuttiin siitä, että ”Jumalan ruoska” löi kansaa. Nälissään ihmiset söivät kuivaa sammalta, nilaa, sahapurua, raatoja, koiria ja kissoja. Sitten tuli Iso Viha (1713–1717), jota voidaan kutsua ”pitkitetyksi kansanmurhaksi”. Valistuksen ajan hengettömät saarnat, järkeis­usko ja ”käytännöllinen” ja ”hyödyllinen” kirkko ei onnistunut ruokkimaan hengellisesti nälkäistä kansaa. Tässä tilanteessa aukesi ”markkinarako” herätys­sanomalle.

Kyse ei ollut vain Suomesta, vaan Euroopan tapahtumat vaikuttivat pohjolaan. Kakkuri nostaa esille Lissa­bonin katastrofin vuonna 1755. Tuo Euroopan toiseksi suurin satama­kaupunki ja neljänneksi suurin kaupunki joutui valtavan maanjäristyksen, tsunamin ja auringon­pimennyksen kohteeksi. Noin 50 000 Lissabonin asukasta kuoli. Järistyksellä oli myös valtava kulttuurinen vaikutus. Se järisytti uskonnollista ja kulttuurista ykseyttä: se vahvisti valistuksen läpimurtoa – Voltaire näki siinä todisteita, että personalinen ja oikeuden­mukainen Jumala ei voi olla olemassa, ja toisaalta tuo katastrofi vahvisti pietismin (herätys­kristillisyyden) läpimurtoa. Uskovaiset tulkitsivat Lissabonin katastrofin Ilmestys­kirjan ennustusten valossa. Lopunajat olivat alkaneet. Jumala ravisteli ihmiskuntaa paran­nukseen. Enää ei riittänyt kirkon jäsenyys, ”pään tiedoksi” ja ”kuolettavaksi kirjaimeksi” tulkittu oppi, ja sakra­mentit, vaan nyt vaadittiin henkilö­kohtaista uskoa Jeesukseen, ja kokemusta ja tunnetta siitä, että olet oikeasti tosiuskovainen – etkä vaan nimikristitty.

Tämän huono puoli oli tietysti se, että protestanttinen kristillisyys alkoi hajota. Syntyi 1600-luvulla vaikuttaneen herätysjohtaja Spenerin sanoin ”seurakuntia seurakunnassa” (ecclesiola in ecclesia). (37.) Spener edusti siis kirkollista pietismiä – hän halusi uudistaa kirkkoa hengellisemmäksi. Samoihin aikoihin syntyi myös radikaali pietismi, jonka mukaan tosiuskovilla ei ollut enää tilaa seurakunnassa – kirkkoinstituutiossa. He hylkäsivät opit, sakramentit, kirkko­instituution, Raamatun ulkoisena auktoriteettina. Keskeiseksi asiaksi nousi oma sydän ja siellä asuva Pyhä Henki ja Jeesus. Näin Kakkuri kirjoittaa:

Radikaalipietistit arvostivat Pyhän Hengen suoran ilmoituksen Raamattua tärkeämmäksi, he hakivat innoitusta vanhoista mystikoista ja halveksuivat kirkkolaitosta ja sen ulkoisia tunto­merkkejä, kuten jumalan­palvelusta ja sakramentteja.. Tähän asti luteri­laisuudessa oli uskottu sanan ja sakramenttien vaikuttavuuteen. Ne synnyttivät uskon ja niissä välittyi kristitylle Pyhä Henki. Radikaalipietistit eivät uskoneet tähän. Sanasta tuli pelkkää asiaa, jonka kristitty saattoi uskoa, mutta vaan pään tietona. Pyhä Henki tuli ihmiseen toisella tavalla, rukouksen ja hengellisen kokemuksen kautta, välittömästi ilman armovälineitä. (37.)

Mielenkiintoista, Kakkuri kirjoittaa, että 1950-luvulla syntynyt viidesläinen herätysliike pitää juuri 1600–1700-lukujen pietistejä hengellisinä esikuvinaan. Ehkä suomalaisten herätys­liikkeiden kannalta merkittävin näistä pietismin perustaja­miehistä oli saksalainen Francke (1660–1730). Hän edusti Spenerin kanssa sitä ”kirkollista pietismiä”.  

Viidettä herätysliikettä kutsutaan myös uuspietismiksi. Se on nimitys, joka on kelvannut myös liikkeen edustajille itselleen, varsinkin teologeille. Uuspietistit kokevat olevansa henkistä sukua kolmen­sadan vuoden takaisille saksalaisille pietisteille, jotka korostivat uskon henkilö­kohtaisuutta. Pietistinen kirkko­kriittinen uskonoppi ei ollut muuttunut ajassa juuri mitenkään. Sen mukaan ihmistä ei pelastanut pelkkä kirkkoon kuuluminen ja ulko­kohtainen kristillisyys vaan sydämen uskon piti olla omaa. Tähän pietismin kuningas­ideaan uuspietistit liittivät modernin maailman työmuodot. (Kakkuri, 188.)

Herätysjohtaja Hannu Nyman kirjoittaa tästä varhaisesta pietismistä näin: ”Ei ole väärin väittää, että oman maamme jokaisen herätys­liikkeen juuristo ulottuu myös tähän liikkeeseen.” (Vieraiden varassa, 56.) Francken myötä alettiin vaatia kääntymys­kokemusta. Ei voinut vain kasvaa uskossa, vaan ihmisellä piti olla selkeä tapahtuma, jossa hän oli kääntynyt Jeesuksen puoleen. (Kakkuri, 40.) Pietismi on siis lähinnä saksalaista perintöä, mutta tämän lisäksi herätys­kristillisyys sai paljon vaikutteita Englannin protestantismista. Siellä mm. 1700-luvulla eläneet John Wesley ja Jonathan Edwards vaikuttivat evankelikaisuuden syntyyn: metodismi, baptismi, Pelastus­armeija jne. Näissä liikkeissä painotettiin henkilökohtaista kääntymystä, aktivismia, voimakasta raamattu-uskoa ja risti­keskeisyyttä. (51.)

Taitaa Kakkuri olla oikeassa todetessaan, että ”suomalainen herätys ei ole kovin suomalaista. Kaikissa vaiheissaan herätys­kristillisyys on toiminut Euroopan keskusten uskonnollisten virtausten heijasteena.” (220.) Kysymys kuuluu, onko herätysten taustalla jumalallinen vaikutus? Varmasti osittain. Henkilö­kohtainen usko ja kääntymys ovat tärkeitä asioita. Toisaalta kannattaa huomata, että monet herätys­johtajat ovat suorastaan demonisoineet toisia herätysliikkeitä. Eli tiettyjen herätysliike­johtajien mukaan itse piru on saanut aikaan joitakin ”herätyksiä”. Romanttinen näkemys, että Jumala on kaikkien Suomen herätys­liikkeiden subjekti, on aika ongelmallinen.

Sitten herää vielä kysymys, minkä ihmeen takia katolisessa ja ortodoksissa kirkossa ei ole vastaavia herätysliikkeitä. Ovatko nuo kirkot onnistuneet vastaamaan ihmisten hengelliseen nälkään jotenkin paremmin kuin protestanttiset kirkkokunnat? Toinen kysymys: missä menee raja? Voidaanko radikaali­pietistejä pitää kristittyinä? Heidän näkemyksensä kristinuskosta on (mielestäni) perusteel­lisesti erilainen kuin se, miten se oli ymmärretty aina 1600-luvulle asti. Hehän hylkäsivät esimerkiksi sakra­mentit ja kirkon merkityksen.

Viime vuonna Kansan Raamattu­seuran eläkkeellä oleva toiminnan­johtaja Hannu Nyman julkaisi mielenkiintoisen kirjan Vieraiden varassa. Matkalla uskomme kansain­välisille juurille. (Karas-sana, 2014.) Siinä käsitellään paljon samoja aiheita kuin tässä Kakkurin kirjassa. Nyt on hyvä sauma aloittaa laaja keskustelu herätys­kristillisyyden merkityksestä, ja siitä, millaista kristinuskoa se edustaa. On siis aika pohtia, mitä on kristinusko.

Seuraavassa postauksessa pohditaankin, onko suomalaisilla herätyskristillinen käsitys kristinuskosta.

Piispa Henrik ja Lalli - suomalaisten suunnannäyttäjät?

Tänään, 19.1, vietetään piispa Henrikin muistopäivää. Yleensä ajatellaan, että piispa Henrikin oleilu Suomessa liittyi kirkollisen ja kristillisen elämän vakiintumiseen tässä maassa. Jo 1200-luvulta alkaen piispa Henrikkiä on kunnioitettu valtavan paljon. Kirkoissa oli piispa Henrikkiä esittäviä patsaita, alttaritauluja ja maalauksia. Häntä pidettiin Suomen epävirallisena pyhimyksenä. 

Albert Edelfeltin maalaus tapahtumasta.

 

Reformaation myötä piispa Henrikin kunnioitus heikkeni. Erityisesti 1800-luvun nationalismin nousun myötä suomalaisten suhtautuminen piispa Henrikkiin alkoi muuttua aika voimakkaasti. Hiljalleen tuo englantilainen piispa nähtiin maahanmuuttajana, joka pakkosyöttää suomalaisille vieraita kristillisiä oppeja, uskoa ja moraalia. Lalli taas nähtiin supisuomalaisena maanpuolustajana, suomalaisten arvojen ja kulttuurin vartijana. Historian dosentti Laura Kolben kirjassa Ihanuuksien ihmemaa. Suomalaisen itseymmärryksen jäljillä (2010, 34–38.) kuvataan, kuinka tällainen tulkinta on hiljalleen hiipinyt ihmisten mieliin.

Näin se suhtautuminen historiaan muuttuu. Menneisyys nähdään eri silmälasein ja tulkitaan aivan eri tavoin. Parjatusta Lallista tehdään sankari, piispasta roisto. Lallin ja piispa Henrikin kohtalokas kohtaaminen Köyliöjärven jäällä vuonna 1056 voidaan siis nähdä myös kahden eri symbolimaailman kohtaamisena. Piispa Henrik oli mukana vetämässä suomalaisia läntisen maailman sivistyksen ja kristillisen uskon, katolisen kirkon huomaan. Siihen suomalainen menestys lopulta perustui hyvin paljon. Emil Anton on kirjoittanut aiheesta oivaltavan blogin.

Tähdet, tähdet ja Idän tietäjät

Loppiaisena muistellaan idän tietäjiä, niitä kolmea miestä, jotka legendan mukaan lahjovat juuta­laisten vasta­syntynyttä kuningasta kullalla, suitsukkeella ja mirhalla. Kyseinen kertomus perustuu Mat­teuksen evankeliumin lukuun 2. 

 

Viime aikoina minua on puhutellut erityisesti tuo idän tietäjien johtotähti. Evankeliumi kutsuu näitä idän­tietäjiä maagikoiksi. He ovat jonkinlaisia tietäjiä ja astrologeja, tähti­taivaan asian­tuntijoita, en­teiden ja taivaan­merkkien tulkitsijoita. Nykyään moni lukee horoskoop­peja ja astrologit väittävät voivansa lukea tulevai­suuden enteitä tähtien kuvioista. Myös 2000 vuotta sitten astrologia oli hyvin suosittua ja siihen suhtau­duttiin todella vakavasti. Yleisen näkemyksen mukaan astrologia on peräisin juuri Idästä, Kaksois­virran maasta, Babyloniasta. Sieltä suunnalta nuo idän maagikot saapuivat Juudeaan tähden viitoit­taessa heille tietä. 

Kerrotaan, että keisari Augustuksella ja Tiberiuksella oli astrologeja hovinsa korkea-arvoisina neuvon­antajina. Hallitsijoiden lisäksi myös kansa uskoi tähti­merkkeihin. Historian dosentti Katriina Mustakallio kirjoittaa, että antiikin roomalaisessa maailmassa tähti­merkkien uskottiin paljastavan väistä­mätöntä kohtaloa, jota ei oikeastaan enää voitu muuttaa. Jos jokin asia luki tähdissä, niin se oli sitten aivan varmaa faktaa – näin moni uskoi. Tämän vuoksi hallitsijat alkoivat pelätä astrologeja. Näin Musta­kallio kirjoittaa:

Hallitsematon astrologia nähtiin vaarana hallitsijan asemalle ja maan vakaudelle, ja se liittyi usein salahank­keisiin keisaria ja hallinto­valtaa vastaan. Astrologeja karkotettiin Roomasta ja Italiasta useaan otteeseen vuodesta 139 eKr. lähtien.. (Mustakallio, 2008, 135. Uskonto ja yhteisö Antiikin Roomassa. Gaudeamus.)

Kuningas Herodes Suuri oli hyvin mustasuk­kainen vallastaan. Historian kirjat kertovat, että hän teloitutti kaksi poikaansa ja yhden vaimoistaan, koska hän epäili heitä vallan­kaappaus­aikeista. Tämä Herodes ei siis ilahtunut, kun nuo idän tietäjät kertoivat uuden kuninkaan, Israelin todellisen kuninkaan tähden nousseen taivaan kannelle. Mustakallio jatkaa kertomalla, että keisari Augustus 

kielsi roomalaisia olemasta yhteydessä astrologeihin ja erityisesti tieduste­lemasta heiltä kenenkään kuolinpäivää… 200-luvulla jKr. elänyt lainoppinut Ulpianus selitti asiaan liittyvää rangaistus­peri­aatetta näin: "Ne, jotka tiedustelevat (astrologeilta) keisarin terveyteen liittyviä asioita, tuomitaan kuole­maan tai vieläkin raskaampiin rangaistuksiin.." (Mustakallio, 2008, 135-136.)

Matteuksen evankeliumin kertomus idän tietäjistä on kuin kotonaan 2000-vuoden takaisessa Juudeassa. Kannattaa kuitenkin huomata, että evanke­liumin mukaan idän tietäjät eivät lopultakaan löytäneet kuningasta omien tähti­tul­kintojensa avulla. Tähti viittasi oikeaan suuntaan, mutta Jumalan sana vei heidät perille. Jerusa­lemissa nuo maagikot kysyivät neuvoa papeilta, jotka kertoivat heille profeettojen ennustaneen, että Messias syntyy Betlehemissä. Sieltä he löysivät Jeesuksen. 

Lopuksi, juutalaiset ja roomalaiset kirjoitukset todistavat, että ensimmäisen vuosisadan aikana tunnettiin ennustus, jonka mukaan Juudeasta, juutalaisten keskuudesta, nousisi suuri maailman­hallitsija. Ehkä idän tietäjät ovat kuulleet näistä ennustuksista. Roomalainen Suetonius kirjoittaa näin: 

Tuona aikana eräs muinainen uskomus oli ajankohtainen Idässä. Sen mukaan Juudeasta, juuri tuona aikana, tulisivat maailman johtajat. (Suetonius, Vespasian, 4.)

 Juutalainen Josefus, joka oli Jeesuksen aikalainen, kirjoittaa samasta Idässä tunnetusta usko­muk­sesta: ’’juutalaisia kiihotti sotaan eräs epäselvä oraakkeli, joka niin ikään oli heidän pyhissä kirjoi­tuk­sissaan. Sen mukaan juuri tuona aikana heidän maastaan lähtisi joku, joka hallitsee koko maan­piiriä.’’ (Josefus, Bellum, 6:312.)