Mieheksi ja naiseksi hän loi heidät.

Sukupuolineutraalista "avioliitosta"

Perjantaina eduskunnassa äänestetään siitä, mitä ymmärretään avioliitolla ja perheellä. Marko Tervaportin väitteisiin on helppo yhtyä.

Kristuksen kuninkuuden juhla - ihmisen kuninkaallinen arvokkuus

Pidän Helsingin Raamattukoululla Juhlan tuntuun -iltoja aina kerran kuussa. Maanantaina 24.11 klo 18 käymme läpi adventin ja joulun sanomaa. Ohjelma löytyy tästä. Nyt kuitenkin uppoudumme Kristuken kuninkuuden juhlan tuntuun.

Tulevana sunnuntaina on Kristuksen kuninkuuden sunnuntai. Sitä pidetään kirkkovuoden päätöksenä. Toisi­naan sitä kutsutaan myös tuomiosunnuntaiksi. Silloin evan­ke­li­u­mi­tekstinä on Jeesuksen puhe vii­mei­sestä tuomiosta (Matt. 25:31–46). Tuo päivä herättää pelkoa, koska se on monelle vihan päivä. Toi­saalta kaikista peloista huolimatta kris­tityt ovat aina odottaneet tuota päivää ja rukoilleet: ”Ma­ra­na­ta! Tule Herra Jeesus!” Viimei­sessä tuomi­ossa on monta hyvää puolta. Jännitys säilyy aivan var­mas­ti loppuun asti. Loppu tulee olemaan täysi yllätys meille kaikille.

Vastakohta kirkkaudessaan kaikkien enkelien kanssa tulevan Ihmisen Pojan ja niiden vangittujen, alas­tomien, köyhien ja sairaiden välillä on käsittä­mättömän suuri. Onko Jeesus Kristus meille aivan tun­tematon ja vieras kun hän tulee? Ilmestyskirjassa kerrotaan, että kun kaiken vallan saanut Ih­mi­sen Poika, Jeesus Kristus, näyttäytyy Johannekselle, niin ”hänet nähdessään” tuo opetuslapsi ”vai­pui hänen jalkoihinsa kuin kuollut.” (Ilm. 1:9–19.) Silloin Jeesus laskee oikean kätensä hänen pääl­leen ja sanoo rauhoittavasti: ”Älä pelkää. Minä olen..” Ehkä apostoli Johannes muisti, että juuri nuo sa­mat sanat Jeesus oli aiemmin lausunut opetus­lapsilleen Galilean­järvellä myrskyn keskellä.  (Ilm. 1:17; Mark. 6:50.) Jopa tuossa kaikessa loisteessaan Jeesus Kristus on sama eilen, tänään ja huo­men­na. Hän on omilleen tuttu. Hän laittaa käden omansa olkapäälle ja rauhoittaa.

Talmudissa kerrotaan tapauksesta, jossa rabbi Joosua ben Leevi kysyy Elialta, milloin Messias tu­lee. Mielenkiintoinen vuoropuhelu kuuluu näin:

Rabbi: “Milloin Messias tulee?” Elia: “Mene ja kysy itse häneltä.” Rabbi: “Mistä mi­nä voin löytää hänet?” Elia: ”Rooman porteilta.” Rabbi: ”Mistä merkistä minä voin tun­nistaa hänet?” Elia: “Hän istuu köyhien ja kärsivien sairaiden kanssa.” (Babylonian Tal­mud, Sanhedrin 98a.)

Messias on todella ”ihmisten torjuma, kipujen mies, sairauden tuttava.” (Jes. 53.) Pari viikkoa sitten vie­tettiin pyhä Martin Toursilaisen muistopäivää. Kerrotaan, että tämä 300-luvulla elänyt Martin kä­vi kastekoulussa ja harkitsi kristityksi kääntymistä. Hänet oli kuitenkin pakotettu Rooman ar­mei­jan upseeriksi. Eräänä kylmänä talvipäivänä hän ratsasti kaupunginportin läpi, ja silloin hän näki köy­hän kerjäläisen kyyhöttämässä tien poskessa. Upseerikokelas Martin laskeutui hevosensa selästä ja antoi köyhälle, paleltuneelle ja lähes alastomalle miehelle oman viittansa. 

Seuraavana yönä Jee­sus Kristus ilmestyi hänelle unessa. Kristuksella oli yllään juuri tuo Martinin antama viitta. Jeesus sa­noi enkeleilleen ja pyhilleen, jotka olivat hänen ympärillään: ”Katsokaa, tämä on se viitta, jonka Mar­tin antoi minulle, vaikka hän on vasta kasteoppilas!” Heti tämän jälkeen Martin tuli kasteelle ja hä­nestä tuli kristitty munkki. Hän oli tuolloin 18-vuotias. Voisi kuvitella, että Martin ei kulkenut vast­edeskään kärsivien ihmisten ohi apuaan antamatta.

Ihmisen Poika sanoo meille viimeisellä tuomiolla: ”Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yh­del­le näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.” Kun me näemme taivaan kirk­kau­des­sa saapuvan Kristuksen tulevan kaikessa kunniassaan, niin meidän on aivan mahdoton uskoa, et­tä hän on aivan äskettäin ollut meidän luona se nälkäinen, se yksinäinen, se heikko, se kipeä, se van­gittu ja se alaston. Meidän on vaikea uskoa, että kun olemme auttaneet näitä onnettomia, olem­me antaneet apumme itse Jumalan Pojalle, Kristukselle Jeesukselle. Silloin me kysymme ih­meis­säm­me: ”Milloin me näimme sinut sairaana tai vankilassa ja kävimme sinua katsomassa?” 

Myös ne ihmiset, jotka tuomitaan kadotukseen kysyvät ihmeissään: ”Herra, milloin me näimme si­nut nälissäsi tai janoissasi, kodittomana tai alasti, tai sairaana tai vankilassa, emmekä auttaneet si­nua?” He eivät ymmärrä, että tuon korotetun ja kirkastetun Jumalan Pojan ja sen heikon seu­ra­kun­nan välillä on selvä, erottamaton yhteys. Kirkkoisä Augustinus arvelee Jeesuksen sanovan vii­mei­sel­lä tuomiolla pahoille ihmisille näin: 

Minä olin asettanut vähäiset köyhäni maan päälle teitä varten. Minä, heidän Päänsä, hal­litsin taivaassa Isäni oikealla puolella – mutta maan päällä minun jäseneni näkivät näl­kää. Jos olisitte antaneet minun jäsenilleni syötävää, lahjanne olisi saapunut Pään­kin luokse. Osoittaessani vähäisille köyhilleni paikan maan päälle, asetin heidät lä­he­teik­si tuomaan teidät hyvät tekonne aarrekammiooni. Ette ole panneet heidän käsiinsä mi­tään, siksi teillä ei ole minun luonani mitään omaisuutta.

Mutta missä on armo? Jeesus itse toimii. Hän ruokkii nälkäiset, pukee alastomat, juottaa janoiset, ot­taa kotiinsa kodittomat ja käy katsomassa sairaita. Augustinus kirjoittaa ansioiden ja armon suh­tees­ta näin:

Mitä ansiota ihmisellä sitten on ennen armoa – ansiota, jolla hän voisi saada armoa? Jo­kainen hyvä ansiommehan on vain armon tuotosta, ja kun Jumala kruunaa an­si­om­me, hän kruunaa vain ja ainoastaan omat lahjansa meille.” (Augustinus, Kirjeitä 194:5:19.)

Kristuksen kuninkuuden sunnuntaina muistamme, että Jeesus Kristus on koko maailman kuningas. Hän on saanut kaiken vallan. Hän on Jumala, yksi ja jakamaton, ja silti, hänet voimme nyt kohdata hä­nen heikoissa veljissään täällä maan päällä, heissä, jotka näyttävät olevan hänen kunniallisen ma­jes­teettinsa vastakohtia. Arvosta Kristuksen veljiä ja siskoja, seurakuntalaisia, ihmisiä, sillä he ovat Ju­malan lapsia, Kristuksen kalliilla verellä lunastettuja ja Pyhän Hengen temppeleitä täällä maan pääl­lä. Jokaisen ristiään kantavan kurjan kristityn silmissä on kuninkaallinen loiste ja arvokkuus. 

Tärkein juutalaisten pelastusoperaatio toisen maailmansodan aikana

Tämä on kyllä todella mielenkiintoinen juttu. Kannattaa tutustua.

Pius XII vihasi kommunismia. Niinpä kommunistit, ja myös Neuvostoliiton ortodoksit, aloittivat paavin mustamaalauskampanjan. 1960-luvulla tämä valheellinen propaganda sai tuulta alleen. Tapahtui, niin kuin Krupp totesi, vuosisadan suurin "henkilöllisyyskaappaus".

Mainittakoon, että Pius XII oli jo 1920-luvulla kirjoittanut, että kansallissosialismi on hänen aikansa suurin harhaoppi.

Myös suomalaisten Israelin ystävien kannattaa roheasti ja avoimesti tutkia ja käsitellä nämä tapahtumat.

Ennakkoluulot syrjään, totuus esiin. Kyse on valtavan suurersta uutisesta.

Paavi Pius XII ja juutalaisten pelastusoperaatiot

Tässä on muuten todella hieno yhteisö: Pave the Way Foundation (PTWF). Kyseessä on juutalaisen pariskunnan Gary ja Merry Kruppin perustama yhdistys, joka pyrkii rakentamaan siltoja juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin välille. Yhdistys ei ymmärtääkseni ota kantaa teologisiin kysymyksiin. PTWF on rakentanut katoliselle kirkolle jonkun huippumodernin sairaalan, samoin järjestänyt pyhien kirjojen ja taideteosten vaihtokauppaa Israelin valtion ja Vatikaanin välillä. Kiitollisuuden ja kunnioituksen osoituksena paavi Johannes Paavali II:n aikana Gary Krupp vihittiin Pyhän Gregorius Suuren yhdyskunnan ritariksi. Myöhemmin paavi Benedictus XVI antoi hänelle vielä jonkun ”kunniaylennyksen”. 

Viime aikoina Gary Krupp on ottanut kantaa Toisen Maailman Sodan aikaisen paavi Pius XII:n toimintaan. Hän oli paavina juuri kriittisinä vuosina 1939–1958. Aina 1960-luvulle asti lehdistö ja tutkimusmaailma pitivät Pius XII:ta ”hyvänä ihmisenä”. Sodan jälkeen juutalaiset järjestöt ja vaikutusvaltaiset johtajat, kuten Israelin presidentti, kiittivät Pius XII:ta ja katolista kirkkoa siitä, mitä he olivat tehneet sodan aikana juutalaisten hyväksi. Kiitollisena Pius XII:lle Rooman päärabbi kääntyi katoliseksi!

1960-luvulla maailman myönteinen kiitollisuus muuttui. Mustamaalaaminen alkoi. Paavia alettiin pitää suuresti vastuullisena juutalaisvainoille ja Euroopassa teloitetuille juutalaisille. Häntä syytettiin siitä, että hän oli hiljaa, kun olisi pitänyt tuomita selväsanaisesti. Mitä Pius XII todella teki?

Kyse on siitä, kumpi taktiikka olisi ollut parempi: radikaalit protestit natseja vastaan vai hiljainen diplomatia? Miten herra Schindler (”Schinlderin lista”) olisi voinut pelastaa ne 1000 juutalaista, jos hän ei olisi toiminut viekkaasti kuin kettu? Radikaaleilla protesteilla Pius XII olisi varmasti voinut taata itselleen ”puhtaan jälkimaineen”, mutta tuollainen taktiikka olisi todennäköisesti tarkoittanut teloituksia vielä paljon useammalle juutalaiselle. Ehkä, Pius XII:n suuruus on siinä, että hän ajatteli juutalaisten selviämistä enemmän kuin omaa mainettaan.

Krupp nostaa esiin muutamia lukuja: 80 % Italian juutalaisista säilyi hengissä, kun taas muualla Euroopassa 80 % juutalaisista teloitettiin. On arvioitu, että katolinen kirkko pelasti sodan aikana yli 800 000 juutalaista! Pius XII antoi katolisille piispoille (salaisesti) ohjeita suojella juutalaisia: heitä piilotettiin luostareihin, kirkkoihin, kristittyihin koteihin.. Nyt on paljastunut, että Hitler antoi salaisen käskyn Vatikaanin valloittamisesta ja Pius XII:n teloittamisesta. Hän piti Vatikaania anti-kansallissosialistisen propagandan keskuksena.

Krupp päätyy ajattelemaan, että Pius XII oli yksi Euroopan todellisista sankareista tuona aikana.

Kannattaa lukea oheinen Gary Kruppin haastattelu, joka löytyy tästä:  

Tässä hyvä ruotsinkielinen artikkeli aiheesta. 

Hyvää Kaikkien pyhien päivää!

 

Marraskuun 1. päivä on pyhäinpäivä. Kyse on oikeastaan kahdesta eri juhlasta – kaikkien pyhien päivästä ja kaikkien uskovien vainajien muistopäivästä. Kristityt uskovat, että ihminen on luotu ikuisuuteen. Jeesus sanoi, että joka uskoo häneen, elää ikuisesti. Heprealaiskirjeessä puhutaan kokonaisesta todistajien pilvestä joka ympäröi meitä. (Hepr. 12:1.) Ilmestyskirjassa kuvataan taivaallista jumalanpalvelusta, jossa kaikkien kansojen joukosta kootut pyhät palvovat voittanutta Karitsaa. Johannes kysyy, keitä he ovat.

Nämä ovat päässeet suuresta ahdingosta. He ovat pesseet vaatteensa ja valkaisseet ne Karitsan veressä. Sen tähden he ovat Jumalan valtaistuimen edessä ja palvelevat häntä hänen pyhäkössään päivin ja öin, ja hän, joka istuu valtaistuimella, on levittänyt telttansa heidän ylleen. (Ilm. 7:14–15.)

Makkabealaiskirjassa kerrotaan, että hädän hetkellä, 160-luvun eKr. kriisien keskellä, profeetta Jeremia ilmestyi juutalaisille. Edesmennyt ylipappi Onias – joka myös ilmestyi – esitteli Jeremiaan näin: 

Sitten ilmestyi samalla tavoin toinen mies, harmaahapsinen, kunnianarvoisa vanhus, jota ympäröi ihmeellinen, ylivertainen vallan ja voiman tuntu. Onias sanoi: ”Tämä mies rakastaa veljiään ja rukoilee hellittämättä kansansa ja pyhän kaupungin puolesta. Hän on Jeremia, Jumalan profeetta.” Jeremia ojensi oikean kätensä ja antoi Juudakselle kultaisen miekan, ja sen antaessaan hän lausui: ”Ota tämä pyhä miekka. Se on Jumalan antama miekka; sillä sinä lyöt vihollisesi.” (2. Makk. 15:13–16.)

Kun Jeesus oli kirkastusvuorella Pietarin, Jaakobin ja Johanneksen kanssa, Jeesuksen luo ilmaantui Mooses ja Elia. (Matt. 17.) Jeesus sanoi Jumalasta, että ”ei hän ole kuolleiden Jumala vaan elävien.” (Matt. 22:32.) ”Hänelle kaikki ovat eläviä.” (Luuk. 20:38.) Niinpä suuret pyhät ja esikuvat, jotka ovat kulkeneet ristin tietä ennen meitä, ovat eläviä persoonia. He kannustavat meitä. He ovat taivaassa ylistämässä Jumalaa, ja samalla, he rukoilevat taistelevan seurakunnan puolesta. Perille päässeen ja taistelevan seurakunnan välillä on jumalanpalvelus- ja rukousyhteys. 

Ilmestyskirjassa kuvataan, kuinka taivaan vanhimmat kumartavat Karitsaa ja tuovat hänen valtaistuimensa eteen ”pyhien rukouksia”. (Ilm. 5:8; 8:3–4.) Meille kerrotaan, että ”niiden sielut, jotka oli tapettu Jumalan sanan ja oman todistuksensa tähden”, huutavat taivaan alttarin edessä kovalla äänellä, että oikeus toteutuisi maan päällä. (Ilm. 6:9–10.) Varhaiset kristityt luottivat, että heillä on tukenaan Kristuksessa kuolleiden pyhien esirukoukset. Tämän luottamuksen perustana olivat erityisesti jakeet Hepr. 12:22–23. Jakeissa puhutellaan juuri maan päällä olevaa seurakuntaa.

Ei, te olette tulleet Siionin vuoren juurelle, elävän Jumalan kaupungin, taivaallisen Jerusalemin luo. Teidän edessänne on tuhansittain enkeleitä ja juhlaa viettävä esikoisten seurakunta, ne, joiden nimet ovat taivaan kirjassa. Siellä on Jumala, kaikkien tuomari, siellä ovat perille päässeiden vanhurskaiden henget, ja siellä on uuden liiton välimies Jeesus ja vihmontaveri, joka huutaa, mutta ei kostoa niin kuin Abelin veri.

Juuri tuo ”esikoisten seurakunta” ja nuo ”perille päässeet vanhurskaat” viittaavat Kristuksessa kuolleisiin ihmisiin. He ovat yhtä Kristuksen kanssa, ja kai he silloin yhtyvät Kristuksen jatkuvaan rukoukseen meidän puolestamme! Kristushan elää ja istuu Jumalan valtaistuimella rukoillakseen lakkaamatta omiensa puolesta. (Room. 8:34; Hepr. 7:25; 1. Joh. 2:1.)

Marttyyrit – veritodistajat

Varhaiset kristityt halusivat kunnioittaa niitä kristittyjä, jotka olivat antaneet uskostaan sen korkeimman mahdollisen todistuksen eli veritodistuksen. Marttyyri tarkoittaa juuri todistajaa. Ensimmäisten vuosisatojen aikana todella monet kristityt kuolivat uskonsa vuoksi. Heidät nähtiin esikuvina ja pyhinä, jotka osoittavat meille, kuinka Kristus on heikoissa voimakas. Marttyyrien kestävyys perustui juuri siihen, että elävä Kristus oli heissä voittamaton. Kun 200-luvulla tuli niin paljon marttyyreitä, että ei kaikkia voitu erikseen muistella, niin alettiin viettää yhteistä marttyyrien päivää. ”Kaikkien pyhien muistopäivää” on vietetty marraskuun alussa aina 300-luvulta alkaen.

Liturgisen vuoteen on hyvin varhaisista ajoista asti kuulunut kaksi päällekkäistä kiertoa: Kristusjuhlat ja pyhimysjuhlat. Nämä juhlat ja muistopäivät kuuluvat tietysti yhteen, koska meillä ei ole yhtään pyhää ihmistä ilman Jeesusta Kristusta, kaiken pyhyyden lähdettä. Uusi testamentti kertoo tietysti vanhimman marttyyrikertomuksen kuvatessaan diakoni Stefanoksen kivityksen (Ap. t. 7). Päätän tämän kirjoituksen kuitenkin muutamalla sanalla piispa Polykarpoksesta, joka kuoli marttyyrina roviolla 150-luvulla. Polykarpoksen marttyyrio – marttyyrikertomus – on kirjoitettu 160–170-luvuilla eli hyvin pian hänen kuolemansa jälkeen. Tässä kohtalaisen pitkässä marttyyriossa kerrotaan, että kristityt eivät suinkaan palvo marttyyreita, niin kuin tuolloin jotkut luulivat, vaan he palvovat vain Jeesusta Kristusta. Marttyyreita he kunnioittavat. Näin Polykarpoksen marttyyriossa sanotaan:

Siksi paha henki yllytti Herodeen isän Niketeen, joka muuten oli Alken veli, anomaan asianomaiselta virkamieheltä, ettei tämä suostuisi luovuttamaan ruumista, jotteivät kristityt, niin kuin hän sanoi, hylkäisi Ristiinnaulittua ja alkaisi hänen sijastaan palvoa Polykarposta. Näin hän teki juutalaisten yllytyksestä ja heidän tukemanaan. Juutalaiset pitivät myös tarkoin silmällä meitä, kun me olimme hankkeissa ottaa vainajan roviolta. Eiväthän he tienneet, ettemme me milloinkaan voi jättää Kristusta, joka on kärsinyt koko maailman, kaikkien pelastuvien, pelastuksen tähden, viaton syntisten tähden, emmekä ruveta palvomaan jotakuta toista. Häntä me kumarramme, sillä hän on Jumalan Poika, mutta marttyyreita me rakastamme, koska he ovat Herran opetuslapsia ja seuraajia..” (Pol. Mart. 17:2–3.)

 
Tämä pitää paikkansa tänäänkin – pyhäinpäivässä ei ole kyse mistään pyhimysten palvonnasta. Vain Kristusta, Jumalaa, palvotaan. Hänen pyhiään ja marttyyreitaan rakastetaan ja kunnioitetaan.

Yllä on aiheeseen sopiva video.