Kirkkoisä Kyrillos Jerusalemilaisen opetuksia

Luen paraillaan Kyrillos Jerusalemilaisen Uskontunnustusta. Kyse on pitkästä kristillisestä opetuskirjasta. Siinä on sivuja reilut 300. Kyrillos oli 350–380-luvuilla Jerusalemin piispa. Hänellä oli suuri vaikutus Nikean-Konstantinopolin uskontunnustuksen määrittelyssä (vuonna 381). Tuo uskontunnustus on äärimmäisen tärkeä kristillisen uskon perustan luomisen kannalta. Se on sitä katolista perintöä, johon sitoutuvat ortodoksit, anglikaanit ja luterilaiset.

On tietysti iloinen asia, että Perussanomat julkaisevat tällaisia kirkon klassikkoteoksia. Teos yllättää monella tapaa. Kyrilloksen raamattutuntemus on todella syvällistä ja hengellistä. On aivan turha väittää, etteivätkö kirkkoisät olisi tunteneet Vanhan ja Uuden testamentin kirjoituksia. Lukupöydälläni on myös toinen kristinuskon klassikko: Eusebiuksen Kirkkohistoria – 300-luvun alulta. Jos kristityt lukisivat näitä kirjoja, niin käsitykset kristikunnan alkuhistoriasta muuttuisivat hiljalleen. Sitä paitsi kyseiset teokset on kirjoitettu ja suomennettu siten, että niitä on helppo ja mukava lukea ihan vaikka vain huvikseen ja hurskaudekseen. Alkukirkon aika oli täynnä jännitystä ja vaaroja, vainoja, juonittelua, marttyyreitä, uskon sankareita, luopioita, pyhyyttä, mutta myös raskaita syntejä.

Pari lainausta Kyrilloksen katekeesiopetuksesta niille, jotka valmistautuvat ripille, kasteelle ja kirkon helmaan saapumiseen.

”Entä sitten, jos joku sanoo. Petettyinä me jouduimme tuhoon, eikö enää ole pelastusta? Olemme langenneet, eikö enää ole nousemista? Olemme sokeutuneet, emmekö enää voi saada näköä takaisin? Olemme rampautuneet, emmekö enää pysty astumaan terveesti? Sanalla sanoen, olemme kuolleet, eikö enää ole ylösnousemusta? Ihminen, eikö Hän, joka nosti ylös nelipäiväisen Lasaruksen, jo haisevan, pystyisi helpostikin nostamaan ylös sinut, joka elät? Hän, joka on vuodattanut kalliin verensä meidän edestämme, hän päästää meidät synnistä.”

Tämän jälkeen Kyrillos vakuuttaa kasteelle valmistautuvat tunnustamaan rohkeasti syntinsä, katumaan kaikkia syntejään ja turvautumaan Kristukseen.

”Jumala on ihmisiä rakastava eikä suinkaan vähäisessä määrin. Älä sano: Olen harjoittanut haureutta, olen rikkonut avion, olen tehnyt hirveyksiä, en vain kerran vaan montakin kertaa, antaakohan Jumala anteeksi? Antaakohan hän armahduksen? Kuule, mitä psalmilaulja sanoo: Kuinka suuri onkaan sinun hyvyytesi, Herra. Sinun syntimääräsi ei voita Jumalan armon suuruutta, sinun vammasi eivät ylitä ylilääkärin kokemusta. Antaudu vain uskoen, kerro lääkärille vaivastasi, kerro Daavidin tavoin. Sano: ’Tunnustan syntini Herralle, sinussakin toteutuu jatkossa sanottu: Sinä annoit anteeksi pahat tekoni.”

”Huomaa, että syntien tunnustaminen on hyvää. Huomaat, että katuville on pelastus olemassa..”

Syntisiä on kirkossa ollut aina. Paavalin kirjeessä Korintolaisille paljastuu, että Korintin alkuseurakunnassa syyllistyttiin vaikka mihin synteihin, ja silti Paavali pitää kiinni siitä, että Korintissa oleva seurakunta on ”Jumalan temppeli”. Juuri tämän vuoksi synti on niin vakava asia (2. Kor. 6:15–17).

Jerusalemin seurakunta oli tietysti aivan erityinen ”äitikirkko”, seurakunta, joka koki helluntaina Pyhän Hengen vuodatuksen (Ap. t. 2). Jerusalemista kaikki oli lähtöisin. Eusebius kertoo kirkkohistoriassaan, että Jaakobista alkaen Jerusalemin seurakunnan ensimmäiset 15 piispaa olivat juutalaisia. On selvää, että Jerusalemilla oli alkukristillisyydessä aivan erityinen asema.

Joka tapauksessa synnit syvät löytyivät Jerusalemistakin, jopa uskovien joukoista. Kyrillos Jerusalemilaisen teoksen suomennoksen johdannossa viitataan Gregorios Nyssalaisen (k. 395) kuvaukseen kristittyjen elämänmenosta Jerusalemissa 300-luvun loppupuolella:

”Todellisuudessa ei ole olemassakaan sellaista saastumisen muotoa, johon siellä ei uskallettaisi ryhtyä. On huoruutta ja aviorikoksia, varastelua ja epäjumalanpalvelusta, noituutta, kateutta ja murhia! Ja ennen kaikkea siellä vallitsee sellainen pahuus, ettei missään muualla olla niin valmiita tappoon kuin siellä! Häpeällisessä voitonhimossaan maanmiehet janoavat toistensa verta kuin villieläimet konsanaan. Onko siellä, missä tällaista tapahtuu, todistusta armon runsaudesta?”

Näitä lukiessa huomaa, että monet asiat ovat pysyneet ennallaan. On ihme ja kumma, että se kirkko, josta pyhä Kyrillos Jerusalemilainen puhuu, ja jonka piispana hän toimii, on yhä pystyssä ja elinvoimaisena. Se kertoo Jumalan suuresta johdatuksesta ja armosta. Mieleen tulee lainopettajan, fariseus Gamalielin neuvo Jerusalemin neuvostolle (Ap. t. 5:38–39):

”Antakaa heidän olla. Jos tämä heidän ajamansa hanke on lähtöisin ihmisistä, se kukistuu itsestään. Jos se taas on Jumalasta, te ette pysty heitä kukistamaan. Pitäkää varanne! Entä jos te taistelettekin itseänne Jumalaa vastaan?’ Gamalielin puhe saavutti vastakaikua.”

Kirkkoisä Kyrillos Jerusalemilaisen opetukset johdattakoot meidät katumukseen, ripille, parannuksen tekoon ja Kristuksen, ihmisiä rakastavan Jumalan, luo.