tiistai 22. huhtikuuta 2014

Eusebiuksen Kirkkohistoria - pieni esittely



Nyt se tuli luettua. Eusebiuksen Kirkkohistoria. Se on yksi kristinuskon luetuimmista klassikoista kautta historian. Teos on kirjoitettu 320-luvulla. Eusebiusta pidetään kirkkohistorian isänä. Tämä 500-sivuinen järkäle on pituudestaan huolimatta helppo- ja nopealukuinen. Itse yllätyin siitä, kuinka paljon Eusebius käyttää lähteitä. Hän muun muassa viittailee hyvin usein ensimmäisen vuosisadan tärkeimpään juutalaiseen historioitsijaan Josefukseen. Nykyään akateemisilta Jeesus-tutkijoilta odotetaan hyvää Josefuksen teosten tuntemusta, jotta he voivat ymmärtää sitä maailmaa, jossa Jeesus eli ja vaikutti. Eusebius on tuntenut Josefuksen todella hyvin. Vaikuttavaa! 

Eusebiuksen Kirkkohistorian suurimpana antina mainitaan usein se, että hän lainaa valtavan paljon varhaisia kirjoja - kristitillisiä, kreikkalaisia, juutalaisia. Eusebius oli kirkkohisä Origenes Aleksandrialaisen oppilas. Origenes perusti erittäin suuren kristillisen koulun ja kirjaston Kesarean kaupunkiin, jonka seurakunnan piispana Eusebius myöhemmin vaikutti. Tuossa Kesarean kirjastossa, Origenen jalkojen juurella, Eusebius sai tutustua syvällisesti kirkon historiaan, elämään ja uskoon. Hänen käsissään olivat tarvittavat lähteet. Suurin osa tuon ajan kirjoista on tuhoutunut ja hävinnyt. Kiitos Eusebiuksen pitkien ja monien lainausten, tunnemme monia muuten kadonneita antiikin kirjoja.

Tästä herää kysymys, kuinka uskollinen Eusebius on ollut. Nyt kun tietysti osa Eusebiuksen lainaamista kirjoista on säilynyt muutenkin, niin hänen uskollisuuttaan voidaan testata. Esimerkiksi Josefuksen ja Irenauksen teoksia, joihin Eusebius viittaa, on säilynyt. Tällaisissa vertailuissa Eusebius osoittautuu yleensä varsin luotettavaksi lainaajaksi – tosin välillä hän säveltää ihan omiaan. 

Monet näkemyksemme alkukirkon vaiheista perustuvat pitkälti, tai jopa yksinomaan, Eusebiuksen kerrontaan. Vastaavasti tietyt kertomukset juutalaisten historiasta toisen temppelin ajan loppupuolelta perustuvat vain Josefuksen mainintoihin. Kaikista puutteistaan huolimatta Eusebius ja Josefus ovat siis kiistatta tärkeitä historioitsijoita. Ilman heitä moni historian vaihe olisi jäänyt meiltä täysin pimentoon. 

Kirkkohistoriassaan Eusebius kertoo muun muassa siitä, kuinka evankeliumi levisi, kuinka kristittyjä vainottiin, kuinka harhaopit koettelivat uskovia, kuinka kotikirkkoja rakennettiin.. Eusebiukselle apostolinen jatkumo – suksessio – oli kuin opillisen uskollisuuden selkäranka. Hän listaa useassa kohdin apostolien asettamat piispat ja heidän seuraajansa. Tietysti nämä listat ovat usein vähän epäselviä, mutta silti, Eusebiuksen todistus vahvistaa sen, että piispat olivat alkukirkossa tärkeässä asemassa, ja että heidät nähtiin jatkumossa, joka ulottui Kristuksen asettamiin apostoleihin asti. Koko Eusebiuksen Kirkkohistoria alkaa näillä sanoilla:


”Olen aikeissa kirjoittaa pyhien apostolien seuraajista ynnä ajoista Vapahtajastamme alkaen nyt umpeen kuluneeseen aikaan asti, kaikesta siitä, minkä kirkkohistorian mukaan kerrotaan tapahtuneen, mitkä miehet etevästi ovat olleet kirkon johtajina ja päämiehinä kuuluisimmissa seurakunnissa…”


Eusebiukselta löytyy kohtalaisen varhaiset luettelot Rooman ja Aleksandrian piispoista. Samoin hän väittää, että ”Herran veli” Jaakob oli Jerusalemin ensimmäinen piispa, ja että Jerusalemin seurakunnan ensimmäiset 15 piispaa olivat kaikki taustoiltaan juutalaisia. Juuri Eusebiuksen kerronta Jerusalemin seurakunnasta ”Herran veljen” Jaakobin johdossa oli tosi mielenkiintoista. Myös Uusi testamentti kertoo, että Herran veli, Jaakob, oli yksi Jerusalemin seurakunnan ”pylväistä” ja myöhemmin sen maineikas johtaja-paimen, piispa (Gal. 1; Ap. t. 15; 21). Tiedämme, että kyseinen Jaakob kuoli marttyyrikuoleman vuonna 62. Tätä meille ei tosin kerro Uusi testamentti vaan juutalainen Josefus (!), ja myöhemmin myös kristilliset kirjoittajat – kuten Eusebius. Eusebius kertoo varsin seikkaperäisesti Jaakobista. Jaakob oli kuulemma todellinen paimen, joka rukoili polvet rakoilla Jerusalemin asukkaiden puolesta. Lopulta hänet teloitettiin, ja Jerusalem menetti suurimman esirukoilijansa – niinpä ”suojuksen” murtuessa vuonna 62 kaupunki kulki sen sileän tien sotaan Roomaa vastaan. Lopputuloksena oli tuho.

Eusebius, viitaten Papiakseen (100-luvun piispaan) ja moniin muihin varhaisiin vaikuttajiin, kertoo, ketkä olivat evankeliumien kirjoittajia. Juuri nämä kohdat ovat olleet, ja ovat edelleenkin, kristityille erittäin kiinnostavia. Mainittakoon vielä, että Eusebiuksessa minut yllätti se, kuinka monipuolisesti ja syvällisesti hän nivoo kirkon Raamatun lupauksiin. Kirkkohistoria on todella Kristus-keskeinen. Eusebius on suomennettu ja se löytyy jokaisesta hyvin varustellusta kirjastosta. Suosittelen tutustumista.

sunnuntai 13. huhtikuuta 2014

Heitetäänkö dogmat roskakoriin?




Tässä on video uskontunnustuksesta. Siinä määritellään ikivanha kristillinen usko. Pyhä Kyrillos Jerusalemilainen vaikutti olennaisesti kristikunnan keskeisen, Nikean-Konstantinopolin uskontunnustuksen lausuntoihin, ja siihen, miten kristityt ilmaisivat uskonsa kolmiyhteiseen Jumalaan. Tämä 350-luvulla kirjoittanut piispa toteaa näin:
 

”Paina uskontunnustus mieleesi. Sopivaan aikaan saat jumalallisista kirjoituksista vahvistuksen sisällön yksityiskohtiin. Eihän uskontunnustusta ole laadittu ihmisten mielipiteiden mukaan, vaan koko kirjoituksesta on koottu tärkein, ja se muodostaa uskontunnustuksen opin. Niin kuin sinapinsiemen sisältää pienessä jyväsessä monia lehtiä, samoin tämä uskontunnustuskin käsittää muutamissa sanoissa koko Vanhan ja Uuden testamentin hurskauden tuntemisen. Veljet, huomatkaa ja pitäkää kiinni siitä opetuksesta, jonka nyt saatte. Kirjoittakaa se sydämenne tauluun.”


Nykyään on muodikasta perustaa usko omaan mielipiteeseen. Tältä pohjalta, jossa dogmaa pidetään vain ”kuolleena kirjaimena”, syntyy aivan ristiriitaisia näkemyksiä. On kuvaavaa, että esimerkiksi pastori Kai Sadimaa, joka niin innokkaasti haluaa ”vapauttaa” Jeesuksen opin kahleista, julistaa omien mielipiteidensä mukaista Jeesusta, joka on täydessä ristiriidassa useiden toisten ”dogmeista vapautettujen jeesusten” kanssa. Ilman uskonsääntöä – uskontunnustusta – kristinuskosta muodostuu kiistelevien spesialistien klubi, kerho, jossa on vain erilaisia mielipiteitä. Mistä tiedät, kuka on oikeassa? Et mistään. Juuri tämän vuoksi, ne jotka väheksyvät dogmaa, kannattavat aikamoista anarkiaa. Ehkä silloin voittaa se Jeesus-mielipide, joka saa eniten ”tykkäyksiä”, joka on kulloinkin muodikkain ja ajanmukaisin. Jos kaikki perustuu mielipiteisiin, niin silloin on hyväksyttävä niin Olli Valtosen, Irja Askolan, Kai Sadimaan, Spongin ja Heikki Räisäsen kuin myös ihan kenen tahansa mielipiteet Jeesuksesta. Jos lakaiset dogmat ja uskonsäännön pois, niin voit toki väheksyä esim. Kai Sadimaan mielipidettä, mutta mitä sitten. Sinun ”uskon mielipiteelläsi” on suunnilleen saman verran painoarvoa kuin hänen näkemyksellään.

Mieti, jos olisit vakavasti sairas ja joutuisit sairaalaan, niin millaisen lääkärin haluaisit. Haluaisitko ihmissuhde-ekspertin, sympaattisen ja mukavan henkilön, joka ei kuitenkaan ymmärtäisi lääketieteestä tai sairastamastasi vaivasta mitään, vai haluaisitko hänen sijastaan lääkärin, joka on huippuasiantuntija vaikkakin ihmissuhdetaidoiltaan aika tumpelo? Jos kirkkoa pidetään syntisten sairaalana, niin piispat ja papit ovat niitä ”sielujen lääkäreitä” – heidän ensisijainen tehtävä ei ole olla mukavia.

lauantai 12. huhtikuuta 2014

Kirkkoisä Kyrillos Jerusalemilaisen opetuksia



Luen paraillaan Kyrillos Jerusalemilaisen Uskontunnustusta. Kyse on pitkästä kristillisestä opetuskirjasta. Siinä on sivuja reilut 300. Kyrillos oli 350–380-luvuilla Jerusalemin piispa. Hänellä oli suuri vaikutus Nikean-Konstantinopolin uskontunnustuksen määrittelyssä (vuonna 381). Tuo uskontunnustus on äärimmäisen tärkeä kristillisen uskon perustan luomisen kannalta. Se on sitä katolista perintöä, johon sitoutuvat ortodoksit, anglikaanit ja luterilaiset.

On tietysti iloinen asia, että Perussanomat julkaisevat tällaisia kirkon klassikkoteoksia. Teos yllättää monella tapaa. Kyrilloksen raamattutuntemus on todella syvällistä ja hengellistä. On aivan turha väittää, etteivätkö kirkkoisät olisi tunteneet Vanhan ja Uuden testamentin kirjoituksia. Lukupöydälläni on myös toinen kristinuskon klassikko: Eusebiuksen Kirkkohistoria – 300-luvun alulta. Jos kristityt lukisivat näitä kirjoja, niin käsitykset kristikunnan alkuhistoriasta muuttuisivat hiljalleen. Sitä paitsi kyseiset teokset on kirjoitettu ja suomennettu siten, että niitä on helppo ja mukava lukea ihan vaikka vain huvikseen ja hurskaudekseen. Alkukirkon aika oli täynnä jännitystä ja vaaroja, vainoja, juonittelua, marttyyreitä, uskon sankareita, luopioita, pyhyyttä, mutta myös raskaita syntejä.

Pari lainausta Kyrilloksen katekeesiopetuksesta niille, jotka valmistautuvat ripille, kasteelle ja kirkon helmaan saapumiseen.


”Entä sitten, jos joku sanoo. Petettyinä me jouduimme tuhoon, eikö enää ole pelastusta? Olemme langenneet, eikö enää ole nousemista? Olemme sokeutuneet, emmekö enää voi saada näköä takaisin? Olemme rampautuneet, emmekö enää pysty astumaan terveesti? Sanalla sanoen, olemme kuolleet, eikö enää ole ylösnousemusta? Ihminen, eikö Hän, joka nosti ylös nelipäiväisen Lasaruksen, jo haisevan, pystyisi helpostikin nostamaan ylös sinut, joka elät? Hän, joka on vuodattanut kalliin verensä meidän edestämme, hän päästää meidät synnistä.”


Tämän jälkeen Kyrillos vakuuttaa kasteelle valmistautuvat tunnustamaan rohkeasti syntinsä, katumaan kaikkia syntejään ja turvautumaan Kristukseen.


”Jumala on ihmisiä rakastava eikä suinkaan vähäisessä määrin. Älä sano: Olen harjoittanut haureutta, olen rikkonut avion, olen tehnyt hirveyksiä, en vain kerran vaan montakin kertaa, antaakohan Jumala anteeksi? Antaakohan hän armahduksen? Kuule, mitä psalmilaulja sanoo: Kuinka suuri onkaan sinun hyvyytesi, Herra. Sinun syntimääräsi ei voita Jumalan armon suuruutta, sinun vammasi eivät ylitä ylilääkärin kokemusta. Antaudu vain uskoen, kerro lääkärille vaivastasi, kerro Daavidin tavoin. Sano: ’Tunnustan syntini Herralle, sinussakin toteutuu jatkossa sanottu: Sinä annoit anteeksi pahat tekoni.”

”Huomaa, että syntien tunnustaminen on hyvää. Huomaat, että katuville on pelastus olemassa..”

Syntisiä on kirkossa ollut aina. Paavalin kirjeessä Korintolaisille paljastuu, että Korintin alkuseurakunnassa syyllistyttiin vaikka mihin synteihin, ja silti Paavali pitää kiinni siitä, että Korintissa oleva seurakunta on ”Jumalan temppeli”. Juuri tämän vuoksi synti on niin vakava asia (2. Kor. 6:15–17).

Jerusalemin seurakunta oli tietysti aivan erityinen ”äitikirkko”, seurakunta, joka koki helluntaina Pyhän Hengen vuodatuksen (Ap. t. 2). Jerusalemista kaikki oli lähtöisin. Eusebius kertoo kirkkohistoriassaan, että Jaakobista alkaen Jerusalemin seurakunnan ensimmäiset 15 piispaa olivat juutalaisia. On selvää, että Jerusalemilla oli alkukristillisyydessä aivan erityinen asema.

Joka tapauksessa synnit syvät löytyivät Jerusalemistakin, jopa uskovien joukoista. Kyrillos Jerusalemilaisen teoksen suomennoksen johdannossa viitataan Gregorios Nyssalaisen (k. 395) kuvaukseen kristittyjen elämänmenosta Jerusalemissa 300-luvun loppupuolella:

”Todellisuudessa ei ole olemassakaan sellaista saastumisen muotoa, johon siellä ei uskallettaisi ryhtyä. On huoruutta ja aviorikoksia, varastelua ja epäjumalanpalvelusta, noituutta, kateutta ja murhia! Ja ennen kaikkea siellä vallitsee sellainen pahuus, ettei missään muualla olla niin valmiita tappoon kuin siellä! Häpeällisessä voitonhimossaan maanmiehet janoavat toistensa verta kuin villieläimet konsanaan. Onko siellä, missä tällaista tapahtuu, todistusta armon runsaudesta?”

Näitä lukiessa huomaa, että monet asiat ovat pysyneet ennallaan. On ihme ja kumma, että se kirkko, josta pyhä Kyrillos Jerusalemilainen puhuu, ja jonka piispana hän toimii, on yhä pystyssä ja elinvoimaisena. Se kertoo Jumalan suuresta johdatuksesta ja armosta. Mieleen tulee lainopettajan, fariseus Gamalielin neuvo Jerusalemin neuvostolle (Ap. t. 5:38–39):

”Antakaa heidän olla. Jos tämä heidän ajamansa hanke on lähtöisin ihmisistä, se kukistuu itsestään. Jos se taas on Jumalasta, te ette pysty heitä kukistamaan. Pitäkää varanne! Entä jos te taistelettekin itseänne Jumalaa vastaan?’ Gamalielin puhe saavutti vastakaikua.”

Kirkkoisä Kyrillos Jerusalemilaisen opetukset johdattakoot meidät katumukseen, ripille, parannuksen tekoon ja Kristuksen, ihmisiä rakastavan Jumalan, luo.