perjantai 27. toukokuuta 2011

Nyt puhuu pyhä Pietari

Sain juuri luettua professori Martin Hengelin viimeiseksi jääneen kirjan, jonka nimi on Saint Peter – The Underestimated Apostle. Hengel on varmasti yksi 1900-luvun tärkeimpiä toisen temppelin ajan juutalaisuuden ja varhaisen kristinukon historian tutkijoita. Hän on kirjoittanut tosi hyviä kirjoja, joista yksi kuuluisin on The Zealots. Hengel, joka oli loppuun asti luterilainen pietisti, kuoli vuonna 2009 vanhana miehenä. Saint Peter julkaistiin vuonna 2010. Esittelen tässä Hengelin kirjan pääajatuksia, koska ne varmasti kiinnnostavat myös suurta yleisöä eivätkä vain tutkijoita.

Hengelin perusväite on se, että Pietari oli pajon suurempi auktoriteetti ja julistaja, kun on usein ymmärretty. Tätä Betsaidan kalamiestä on usein väheksytty ja pidetty maalaisukkona, mutta näyttää siltä, että hän on todella ollut alkuseurakunnan auktoratiivinen, voimakastahtoinen, teologisesti luova julistaja ja Paimen. Pietaria kutsutaan UT:ssa Simoniksi ja Keefaaksi. Nämä kolme nimeä esiintyvät UT:ssa yhteensä yli 180 kertaa, kun taas nimi Saul-Paavali esiintyy 170 kertaa. Pietari mainitaan silminnäkijänä kaikissa Jeesuksen elämän keskeisissä käänteissä: ihmeet, ilmestysvuori, Jeesuksen tunnustaminen Messiaaksi, kiirastorstain ateria, Getsemane, Jeesuksen tuomio ja tyhjä hauta. Kaikkein tärkein kohta Pietarin kannalta lienee se, kun hän tunnustaa Jeesuksen Messiaaksi, elävän Jumalan Pojaksi. Matteus kertoo, että nyt Jeesus antoi Pietarille uuden nimen Keefas – kallio – ja sanoi hänelle, että ”sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni/yhteisöni/seurakuntani. Sitä eivät tuonelan portit voita.” ”Minä olen antava sinulle taivasten valtakunnan avaimet. Minkä sinä sidot maan päällä, se on sidottu taivaissa, ja minkä sinä vapautat maan päällä, se on myös taivaissa vapautettu.” Matt. 16:18-19.

Miksi Pietari? Miksei joku muu? Johanneksen evankeliumissa esiintyy se anonyymi ”rakkain opetuslapsi”, joka nojasi viimeisellä aterialla Jeesuksen rintaan – hänelle ei anneta paimensauvaa ja käskyä kaitsea ”minun lampaitani”, Joh. 21, vaan tuo valtuutus tulee Jeesukselta Pietarille. Pietari kielsi, kuten kaikki evankelistat tietävät, Jeesuksen kolmesti. Pietari oli maalaismies, kalastaja – miten hän voisi toimia alkuseurakunnan suurena kaitsijana, auktoriteettina? Yksi syy on tietysti se, että Pietari oli ollut Jeesuksen kanssa, kaiken silminnäkijä ja kuulija. Mutta tuskin tämä olisi yksin riittänyt antamaan Pietarille sen aseman, joka hänelle evankeliumeissa siunaantuu. Historiallinen selitys on varmasti se, että Pietari nousi heti pääsiäissunnuntain jälkeen Jerusalemin seurakunnan johtajaksi, joka pelotta ja täynnä Hengen varmuutta julisti Jerusalemin asukkaille ja vieraille, että Jeesus oli Messias ja että häneen uskomalla saatte syntinne anteeksi. Juuri näin Apostolien teot asian esittävät.

Luvuissa Ap. t. 3-5 Pietari nousee monien yllätykseksi pysäyttämättömäksi johtajaksi ja julistajaksi. Hänen voimansa nousee hänen läheisestä suhteesta Jeesukseen ja varmasti siitä voimakkaasta kutsumustietoisuudesta. Aiemmin hän oli epäröinnyt, kieltänyt Jeesuksen ja paennut, mutta nyt hän seisoo kuin kallio Kristuksen vuoksi. Jos hän ei olisi noussut, niin kuka olisi noussut? Jos hän, joka tunsi Jeesuksen parhaiten, ei olisi saanut suutaan auki, kuka muu olisi voinnut puhua ja julistaa? Pietarin julistuksen myötä tuhannet jerusalemilaiset kääntyivät ja uskoivat Kristukseen.

Paavali, jolla oli vähän sukset ristissä Pietarin kanssa (Gal. 2:11-14), mainitsee ohimennen, että Korintissa oli jo 50-luvun alussa (1 Kor. 1:12) Pietari-puolue. Samoin vain kolme vuotta Paavalin oman kääntymyksen jälkeen hän kertoo menneensä Jerusalemiin, jossa hän halusi varta vasten tavat Keefaan, Pietarin. Hän ei ollut kiinnostunut muista apostoleista. Paavali kertoo menneensä ”Jerusalemiin tutustuakseen Keefakseen”. Tällä tutustumismatkalla hän viipyi kaksi viikkoa, Gal. 1:18. Kaikella todennäköisyydellä Pietari ja Paavali kävivät pitkiä keskusteluja Jeesuksen elämästä, teoista ja sanoista. Pietari oli Paavalille paras mahdollinen lähde kertomaan, millainen mies ja Messias oli/on Jeesus. Paavalia, pakanoiden apostolia, varmasti kiinnosti se, mitä vain Pietari pystyi hänelle kertomaan.

Evankeliumien todistus lienee kuitenkin kaikkein voimakkain todiste Pietarin suuresta roolista alkuseurakunnassa. Paavali jätti jälkeensä kirjeensä, joissa hänen ainutlaatuinen opetuksensa tulee esille. Pietarin opetus, näin Hengel väittää, nousee esille ennen kaikkea Markuksen evankeliumin kautta. Varhaisimmat kirkkoisät kirjoittivat, että evankelista Markus oli Pietarin tulkitsija ja opetuslapsi. Jae 1. Piet. 5:13 mainitsee ”poikani Markuksen”, joka on ”Babyloniassa” (=Roomassa). Hengelin mukaan Markus kirjoitti evankeliuminsa Pietarin todistuksen pohjalta. Yli 80 % Markuksen evankeliumin teksti-materiaalista löytyy Matteuksen evankeliumista. Samoin Luukas on käyttänyt Markusta ykköslähteenään. Mikä selittää Markuksen, tuon varhaisimman evankeliumin, auktoriteettiaseman? Miksi Matteus ja Luukas ovat sen todistukselle niin uskollisia? Syy voi hyvinkin olla se, että evankelistat tiesivät, että Markus perustuu Pietarin todistukseen – eli se seisoo kalliopohjalla. Tämän vuoksi sitä ei voitu ohittaa tai syrjäyttää. Jos ajatellaan asiaa ihan historiallisesti, niin on vaikea selittää, että vuoden 70 paikkeilla joku tuikituntematon ja nimetön kaveri olisi kirjoittanut Markuksen evankeliumin, ja että suuret evankelistat Matteus ja Luukas olisivat kokeneet velvollisuudekseen olla tälle varhaiselle evankeliumille uskollisia, jos se ei perustuisi jonkun todella arvostetun ja tunnustetun lähteen varaan. Tämä siis vahvistaa väitettä, että juuri Pietari on Markuksen ykköslähde.

Hengel päättää teoksensa toteamalla, että kirkon ”apostolinen todistus” perustuu pääpiirteissään kahden suuren opettajan ja julistajan ääneen: Pietarin ja Paavalin. He todistavat Kristuksesta ja tuon todistuksen pohjalle koko kristinusko on rakentunut. Hengel vielä aivan aiheellisesti toteaa, että Pietarin ja Paavalin ohella on kolmaskin suuri todistaja nimittäin Johannes, jonka ääni kuuluu Johanneksen evankeliumissa.

Hengel kirjoittaa, että ”tämä yleinen 'apostolinen todistus', vaikkakin se sisältää selviä keskinäisiä jännitteitä, on kirkolle ainutlaatuinen (unique) piirre”. Tämä ”apostolinen todistus” luo kristinuskon vahvan perustan.

Lopuksi, monet ovat usein aliarvioinneet Pietarin roolin juuri siksi, että hän oli ”oppimaton kansanmies” (Ap. t. 4:13) Galileasta, ja siksi, että hän ei kirjoittanut yhtä paljon kirjeitä kuin Paavali. Paavali oli yhtä aikaa oppinut maailmankansalainen ja uskonnollinen fariseus. Hän oli saanut oppinsa Jerusalemissa Gamalielin jalkojen juuressa (Ap. t. 22:3; 26:4). Pietari taas oli maalaisjussi ja kalastaja. Hänellä ei ollut mitään sen kummempaa muodollista koulutusta, mutta hän oli Jeesuksen luotto-opetuslapsi, jolle Jeesus itse oli antanut ”taivasten valtakunnan avaimet”, Matt. 16. Mielestäni on täysin mahdollista, että Markus kirjoitti evankeliuminsa vuoden 70 paikkeilla Roomassa pitkälti Pietarin kerronnan pohjalta. Tämä näkemys saa paljon tukea alkukirkon historiasta. Papias, Hierapoliksen piispa (130-l), Ireneos Lyonilainen (180-l) ja Klement Aleksandrialainen (200-l) vahvistavat kirjoituksissaan, että evankelista Markus oli Pietarin tulkitsija ja opetuslapsi. On hyvin mahdollista, että Pietarin julistus ja vaikutus näkyy Markuksen evankeliumissa ja sen myötä tietysti myös Matteuksen ja Luukkaan evankeliumeissa. Pietarin sanoma on järkähtämätön kuin kallio. Vuonna 30, vain muutama viikko Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksen jälkeen, hän julisti jerusalemilaisille: ”Antakaa pelastaa itsenne, ettette hukkuisi tämän kieroutuneen sukupolven mukana”, Ap. t. 2:40.

keskiviikko 4. toukokuuta 2011

Miksi ensimmäisiä kristittyjä vainottiin?

Tähän löytyy varmasti useita syitä, mutta törmäsin yhteen olennaiseen syyhyn äskettäin Paula Fredriksenin kirjassa Jesus of Nazareth (1999). Tiedämme juutalaisista ja roomalaisista lähteistä, että juutalaisuus veti antiikin aikana useita kreikkalaisia ja pakanoita puoleensa. Jotkut ovat arvioinneet, että jopa 10% Rooman valtakunnan asukkaista koostui juutalaisista. Tämä on aivan varmasti liian suuri luku, mutta joka tapauksessa juutalaisia oli kohtalaisen paljon ympäri Diasporaa. Josefus, ensimmäisen vuosisadan historian kirjoittaja, kertoo, että Damaskoksessa ja Antiokiassa uset kreikkalaiset kävivät synagogissa ja sympatiseerasivat juutalaisuuden ja juutalaisten kanssa. He olivat jossain määrin käännynnäisiä ja ns. ”Jumalaa pelkääviä” pakanoita. Apostolien teoissa kerrotaan, että eräänä sapattina Pisidian Antiokian synagogan luo kerääntyi melkein koko kaupunki, kun Paavali julisti siellä evankeliumia, Ap. t. 13:14, 43-45. Se oli siis kohtalaisen tavallista, että jotkut pakanat pyörivät synagogan ympärillä. Meille kerrotaan, että heitä kiinnosti juutalainen uskonto, Raamattu, kansa ja filosofia.

Muinaisen Rooman valtakunnan aikana ihmisillä ei juuri ollut uskonnon vapautta, vaan uskonpakko. Ei-juutalaisten oli pakko osallistua pakanalliseen valtionuskontoon ja eri jumalien palvontaan – tämä kuului sen ajan kulttuuriin. Juutalaiset olivat kuitenkin saaneet itse keisarilta erityisvapauden olla osallistumatta näihin pakanallisiin rientoihin. Keisari oli antanut juutalaisille poikkeusluvan harjoittaa omaa uskontoaan. Juutalaisilla oli siis lain suoja olla osallistumatta pakankultteihin. Tuona aikana kaikkeen viralliseen toimintaan liittyi uhritoimituksia jonkun jumalan kunniaksi. Jos joku pakana sanoutui irti näistä arkipäiväisistä uhreista Zeukselle, Afroditalle, Jupiterille tai jollekin muulle jumalalle, niin hän saisi kovia syytteitä. Mahdollisesti hänet tuomittaisiin rikolliseksi, jumalankieltäjäksi, ateistiksi ja epäluotettavaksi maanpetturiksi. Paula Fredriksenin mukaan ensimmäiset kristityt joutuivat näiden syytteiden kohteiksi, ja tämä on yksi iso syy, miksi heitä vainottiin. He astuivat pois panallisuudesta, mutta he eivät astuneet juutalaisuuden lainsuomaan turvaan, vaan jäivät kaikkien silmätikuiksi vaaralliselle ei-kenenkään-maalle.

Kreikkalaisia siis pyöri synagogeissa ja he tulivat kuuntelemaan juutalaisia oppineita, mutta vain hyvin harvoin he kääntyivät täysin juutalaisuuteen. Vain todella harvoin joku pakana kääntyi ja otti ympärileikkauksen. Juutalaiset oppineet eivät ilmeisesti vaatineet tai edes toivoneet niin rajua irtiottoa ja totaalista kääntymystä pakanoilta. Tietysti eräät harvat radikaalit juutalaiset vaativat, että pakanat kääntyvät juutalaisuuteen ihan oikeasti ja ottavat tämän merkiksi ympärileikkauksen. Saul tarsoalainen saattoi hyvinkin kuulua tuollaisiin ääripään miehiin ennen omaa kääntymystään. Hänhän kirjoittaa, että ”veljet, jos minä tosiaan yhä julistan ympärileikkausta, miksi minua sitten vainotaan?” Gal. 5:11. Paavali on siis ennen julistanut ympärileikkausta, mutta nyt hän ei enää julista sitä, vaan sanomaa rististä.

Paavali myös sanoo kirkkaasti, että ”joka antaa ympärileikata itsensä..., on velvollinen noudattamaan lain kaikkia määräyksiä”, Gal. 5:3. Ympärileikkauksella käännynnäisestä tulisi juutalainen – hänen koko identiteetti muuttuisi pohjia, kansallisuutta ja uskontoa myöten. Hän astuisi Rooman lain suojiin siinä mielessä, että nyt juutalaisena hänelle hyväksyttäisiin tämä uuden identiteetin mukainen elämäntapa. Hänen ei pitäisi ottaa osaa keisarkulttiin tai epäjumalien palvontaan ja pakanallisiin uhritoimituksiin, jotka olivat tuona aikana Rooman valtakunnassa arkipäivää.

Paavali kuitenkin vaatii ja määrää, että pakanuudesta kääntynyt Jeesuksen Kristuksen seuraaja ei saa missään nimessä ottaa ympärileikkausta. Tästä huolimatta hänen on kuitenkin hylättävä pakanallisuus, hänen on luovuttava epäjumalista ja pakanallisista uhreista. Paavali kirjoittaa innoissaan 40/50-luvun vaihteessa Tessalonikian seurakunnalle siitä ”mihin meidän käyntimme teidän luonanne johti: te hylkäsitte väärät jumalat ja käännyitte palvelemaan elävää, todellista Jumalaa”, 1. Tess. 1:9.

Paula Fredriksen toteaa, että Paavali johdatti ja kutsui nämä ensikristityt hullun vaaralliselle tielle. Hän kehotti heitä astumaan ulos pakanallisuudesta, ja niin myös tuon ajan yhteiskunnallisesta turvaverkostosta. He eivät saisi mennä juutalsuuden turviin - Roomalaisen lain suojiin. Heidän piti astua pakanuuden ja juutalaisuuden välissä olevalle ei-kenenkään-maalle. He olivat täysin lainsuojaamattomia. Heitä vihattiin ja vainottiin, koska he hylkäsivät pakanallisuuden, tavanomaiset jumalat ja uhrit. On helppo ymmärtää, että tuolla ei-kenenkään-maalla, heikoilla kristityillä oli kova kiusaus ottaa ympärileikkaus ja muuttua Jeesukseen uskoviksi juutalaisiksi. Tämä ei kuitenkaan ollut vaihtoehto. Jeesus, Pietari, Paavali ja Johannes, samoin kuin koko UT, todistavat, että Kristuksen seuraajan tie ei ole helppo, mutta se on ainut tie taivaan Isän luo.

Loppuun lainaus Paulalta, jonka käännän itse englannista suomeksi, 1999, 134:
"Paavalille se tosiasia, että hänen Kristuksessa olevat ei-juutalaiset (=Gentiles-in-Christ) pystyivät kieltämään epäjumalansa ja sen toiminnan, minkä juutalaiset yhdistivät epäjumalanpalvontaan, vaikutti ihmeeltä. Kyseessä oli todella juuri ihme. Se, että he kääntyivät Jumalan puoleen, omaksuivat juutalaisen etiikan - seksuaalisen siveellisyyden, monogamian, köyhien tukemisen jne., oli, näin Paavali uskoi, merkki siitä, että heissä asui Jumalan Pyhä Henki, Room. 8:9; Gal. 4:6. Kristityt ei-juutalaiset (=Christian Gentiles), jotka elivät tällä uudella ihmeellisellä tavalla, olivat Paavalille selvä todiste siitä, että Jumalan valtakunta oli varmasti tulossa, ja että Messias oli todellisesti jo tullut, ja että hän tulisi kohta uudelleen."